Taalla Wellingtonmissa ollaan jo kauan ihmetelty, etta...


Joujoujou.

Eihan se Midaksen koipi enaa mitaan puikkaa kestanyt. Oikein laakarismies(nainen) sanoi, etta nilkkaa ei saisi nyrjayttaa uudelleen seuraavaan kuukauteen esimerkiksi hiihtamalla. Noo, tuumivat poijjaat. Boulderoimaan sitten.

Ajoimme lansirannikon (jossa muuten yllattaen taas satoi) kautta tasmaanian aapelin kansallispuistoon katsomaan etelaisen pallonpuoliskon suurinta kuoppaa. Luola se kai oli, mutta kuopalta se naytti.

Sunnuntai aamuna otimme sitten purtilon pohjoista, ja maan (kumisaapas-) paakaupunkia kohti. Jo sunnuntai iltana paasimme rantakalliolle kokeilemaan pulterointia, ja  auringonlaskun hetkina suoritimme  sanoinkuvaamattomia urotekoja. No, se oli vain yksi kivi, joten nalkaisina laksimme maanantai aamuna etsimaan ruohoa adan toiselta puolelta.

Ensimmaisessa paikasssa paasymme kiville esti tulviva joki, jonka yli olisi pitanyt "kahlata".
Eipa siina mitaan, lahistolla oli myos toinen paikka, jonne konyttyamme noin tunnin, totesimme paikan erityisen tuuliseksi(ei meinannut pysya seisten pystyssa). Lisaksi latakot, piikkipuskat ja lehmat hieman himmensivat kiipeilytunnelmaa. Lampaat olivat ystavallisia.

Jatkamme tasta matkaamme lansirannikon kiville ja sielta hiljalleen edelleen pohoista kohden.
Tasta raportoimme myohemmin.